Isän täyttäessä 90 vuotta pidin hänelle puheen, jossa kävin läpi hänen elämäänsä. Isän elämänhalu oli jo silloin hiipunut ja puheessani pyrin hänelle kertomaan, kuinka hienon elämän hän oli elänyt ja miten hyvä isä ja isoisä hän oli ollut meidän perheessämme. Isä piti silloin kovasti puheestani ja tämä puheeni perustuu pitkälti silloin isän elämästä esille ottamiini asioihin.
Isä kuoli 91 vuoden ja 3 kuukauden ikäisenä. On ollut hienoa ja etuoikeutettua kokea, kun oma isä sai elää näin pitkän elämän. Korkeaan ikään mahtuu merkittävä määrä elämän kokemusta ja elämän rikkautta, jota isä ehti välittää nuoremmille sukupolville ja erityisesti meille lapsille ja meidän jälkeläisillemme. Ilman isän ja äidin pitkää ja monivaiheista elämänkokemusta me lapset emme olisi saaneet sitä henkistä perintöä, mistä olemme voineet ammentaa työkaluja ja ohjeita omaan elämäämme.
Isä eli rikkaan ja upean elämän, jota me läheiset rakkaudella ja nöyrällä ylpeydelläkin muistelemme.
Isä ehti elää melkein koko Suomen itsenäisyyden tähänastisen ajanjakson. Hän näki ja koki suomalaisen yhteiskunnan kehityksen köyhästä maatalousvaltaisesta valtiosta teolliseen Suomeen ja viimeisten vuosikymmenien aikana kehityksen tietoyhteiskuntaan ja hyvinvointivaltioon. Sen on täytynyt olla mahtava kokemus.
Pitkän elämänsä aikana isä koki niin myötä kuin vastoinkäymisiä, jotka kaiketi kuuluvat kaikkien meidän elämäämme. Mutta isän vastoinkäymiset ovat olleet erityisen rankkoja ja vaatineet häneltä erityistä luonteen lujuutta ja vahvuutta niiden ylitse pääsemiseen. Lapsuudessaan ja nuoruudessaan isä koki köyhyyttä ja toimeentulon niukkuutta. Hänen äitinsä kuoli isän ollessa vasta kolmen vuoden ikäinen eikä isä ehtinyt kokea oikein minkäänlaista äidin huolenpitoa. Lapsuuteen ja koulunkäyntiin ei voinut olla vaikuttamatta silloinen kodin niukka toimeentulo ja perheen elämä ilman äitiä. Siitä huolimatta isä sai käytyä hyvällä menestyksellä oppikoulua 5 vuotta, mikä silloisen yleisen koulutustason huomioon ottaen oli jo paljon ja oli minun mielestäni niissä elämän olosuhteissa hieno suoritus. Isän lapsuudessa oli paljon mukaviakin muistoja, joista hän on meille jälkipolvilleen kertonut, mutta yleisesti isän lapsuutta leimasi niukkuus ja vaikea perhetilanne.
Vaikeat haasteet jatkuivat nuoruudessasikin. Kohta isän päästyä koulusta Suomi joutui sotaan ja isän elämää leimasi sen jälkeen viiden vuoden ajan sota ja sen mukanaan tuoma yleinen epävarmuus tulevaisuudesta kaikkine elämän osa-alueineen. Sota-ajan eläneet ovat joutuneet kokemaan sellaista surua, pelkoa ja ahdistusta, mistä me hyvinvoinnin keskellä kasvaneet emme voi oikein kuvitellakaan. Isä vietti sodassa parhaat nuoruusvuotensa. Se ei ole voinut olla vaikuttamatta hänen myöhempään elämäänsä. Sodasta isä kuitenkin selviytyi onneksi fyysisesti ehjänä ja toisaalta sota ankarine kokemuksineen antoi varmasti hänelle myös hyviä eväitä myöhempää elämää varten. Tässä kohtaa haluan todeta, että minusta isän elämä kaikista vaikeuksista huolimatta, on ollut koko ajan nousujohteinen lähes kaikilla elämänalueilla. Näin myös sota-aikana. Isän ominaisuuksia arvostettiin sota-aikanakin korkealle ja hän sai reservin upseerin koulutuksen ja menestyi sotilasurallaan. Myöhemmin isä ylennettiin aina reservin majuriksi asti. Muistan hyvin, minkälaiselle ylpeydellä isästäni luin aikanaan lehdestä tästäkin ylennyksestä.
Huolimatta sodan isällekin aiheuttamista arvista, isä lähti hankkimaan heti sodan jälkeen itselleen ammattia. Tampereen ja sen jälkeen Helsingin tekninen oppilaitos tuli olemaan tärkeällä sijalla seuraavat vuodet isän elämässä. Mutta vielä tärkeämpi tapahtuma isän elämässä sattui sodan lopussa, kun isä tapasi äidin Luumäellä kenttäsairaalassa. Parempaa onnea isälle ei olisi voinut tapahtua. Sitä onnea ehti jatkua lähes kuusikymmentäviisi vuotta.
Vaikka isän Tampereen ja Helsingin aikaan liittyi paljon onnea elämässä, isä ja äiti kohtasivat sinä aikana suuren surun. Esikoispoika Markus kuoli vain parin viikon ikäisenä. Mutta siitäkin suuresta vastoinkäymisestä isä ja äiti pääsivät yhdessä yli ja elämä jatkui taas eteenpäin.
Valmistuttuaan insinööriksi isä aloitti varsinaisen työuransa, jota voi kuvata jatkuvan nousujohteiseksi. Työskenneltyään ensin Puhelinlaitosten Liitossa isä nimitettiin erinäisten vaiheiden jälkeen vuonna 1957 Lahden Keskinäisen Puhelin Yhdistyksen (sittemmin Päijät-Hämeen Puhelinyhdistys) toimitusjohtajaksi. Isä teki valtakunnallisesti merkittävän työuran suomalaisen puhelin liiketoiminnan kehittäjänä. Sodan jälkeen isä oli rakentamassa suomalaista puhelin infrastruktuuria ja uransa aikana isä kulki aina tekniikan kehityksen eturivissä. Hänestä tuli alan valtakunnallinen vaikuttaja sekä tekniikan kehityksessä, että muutoinkin puhelinalalla. Puhelin-ja Sähkötyönantajien liitossa isä eteni puheenjohtajaksi ja hän toimi myös silloisen työnantajien keskusliiton STK:n hallituksessa. Isä kuului aikansa taloudellisiin vaikuttajiin Suomessa. Muistan hyvin millä ylpeydellä seurasin isän toimintaa STK:ssa, jonka huippuhetkiä oli isän osallistuminen historiallisesti merkittävään Korpilammen ”konsensus-seminaariin”, jossa kaikki suomalaiset talouden huippuvaikuttajat olivat mukana pelastamassa Suomea. Kun olen itse luonnut työurani pankissa en voi olla mainitsematta isän saavutuksia tälläkin alueella. Isä toimi pitkään silloisen Helsingin Osakepankin hallintoneuvostossa ja pankkifuusioidenkin jälkeen Yhdyspankin neuvottelukunnassa ja valvojissa. Työuransa aikana isä ehti toimia monissa puhelinalan yhteisöissä merkittävässä asemassa ja nautti arvostusta paitsi omalla alallaan myös muilla yhteiskunnan toimialueilla.
Työuransa huipentumana isälle myönnettiin kauppaneuvoksen arvonimi. Sen lisäksi isä ehdittiin palkita vuosien aikana monilla huomionosoituksilla. Niistä korkeimpina ovat tasavallan presidentin myöntämät Suomen Vapauden Ristin ritarikunnan 3. luokan vapaudenristi ja Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan ritarimerkki.
Palaan vielä aikaisemmin mainitsemaani isän onnenpotkuun eli äitiin. Äiti ehti olla isän tukena lähes 65 vuotta. He olivat mitä ilmeisimmin hyvä tiimi. Heillä on ollut niin kuin hyvällä tiimillä erilaisia ominaisuuksia, mitkä täydensivät toisiaan. Ilman äidin tukea, isä ei ehkä olisi ehtinyt aikaansaada kaikkea sitä, mitä edellä kuvasin. Meistä lapsista on ollut hienoa seurata heidän yhteiseloaan. Yhdessä he ovat meitä tukeneet ja kasvattaneet ja siitä olemme kiitollisia. Kiitollisia olemme myös siitä, että meidän isä ja äiti saivat elää yhdessä niin hienon ja pitkän elämän. Se on ollut myös meille suuri rikkaus. Harvalla meistä on takana vastaavaa onnea ja kokemusten rikkautta elämässämme.
Lopuksi haluan sanoa muutaman sanan isän työelämän jälkeisestä urasta. Oikeastaan isän yhteiskunnallinen vaikuttaminen alkoi jo työelämän aikana, mutta eläkkeelle siirtymisensä jälkeenkin isä halusi jatkaa vaikuttamista yhteiskunnassa. Lahden Yhteiskoulun säätiön hallituksessa isä on ollut kehittämässä ja rakentamassa lahtelaista koululaitosta. Minusta on ollut suuri ilo, että oma isämme on ollut kehittämässä meidän kaikkien lapsien käymää Lahden Yhteiskoulua. Lasten ja nuorten asian lisäksi isä on ollut tukemassa ja parantamassa sodassa olleiden miesten ja naisten asemaa. Toimiminen Sotaveteraanien Veljestuessa oli isälle sydämen asia vuosikymmenien aikana.
Isä toimi pitkään myös vapaamuurareissa. Olen isän kautta vuosien varrella oppinut, että vapaamuurareilla on eettisesti korkeat periaatteet, jotka nojautuvat kristillisiin arvoihin. Vapaamuurarien toiminnan kautta isä osallistui laajasti hyväntekeväisyyteen ja yhteiskuntamme vähäosaisten tukemiseen. Siinäkin toiminnassa isä ehti olla mukana vuosikymmeniä ja eteni korkealle veljeskunnan organisaatiossa.
Kaiken kaikkiaan me jälkipolvet arvostamme korkealle myös sitä työtä, mitä isämme ehti tehdä ns. kolmannella sektorilla.
Edellä kuvaamani isän työura on ollut todella laaja ja vaikuttava moninaisine tehtävineen ja niiden mukana tuomine velvollisuuksineen, mutta kyllä isälle jäi aikaa toimia isänäkin. Meillä kaikilla on paljon hyviä muistoja lapsuudestamme ja nuoruudestamme. Kaikista kiireistäsi huolimatta isä oli meille läsnä oleva isä. Etenkin lomilla isä oli aina läsnä ja keksi aina yhteistä tekemistä meidän lapsien kanssa. Perheemme tekikin paljon asioita yhdessä verrattuna moniin nykyperheisiin. Yhden erityisen asian mainitakseni muistan, että meillä oli aina kuin mahdollista yhteiset lounaat ja päivälliset kotona. Sekä me lapset koulusta, että isä töistä tulimme päivällä kotiin syömään äidin laittamaa ruokaa. Tällainen perheiden yhdessäolo on tämän päivän yhteiskunnassa harvinaista edes päivällisaikaan.
Isän työuraan liittynyt vahva määrätietoisuus ja halu vaikuttaa asioihin, heijastui myös hänen suhteessa perheeseensä. Isä halusi antaa panoksensa meidän kaikkien elämään. Joskus se saattoi tuntua meistä määräilevältä, mutta kuitenkin me kaikki olemme nähneet ja kokeneet, että pohjimmiltaan isä halusi aina vaikuttaa siihen, että elämässämme kaikki olisi mahdollisimman hyvin. Ja voikin sanoa, että useimmiten isä oli määräilyssään aika oikeassa.
Vielä haluan mainita, että isän elämää rikastutti laaja ystäväpiiri, joka oli hänelle tärkeä ja jota hän arvosti kaikissa elämän vaiheissaan. Myös läheinen suhde sukulaisiin oli hänelle tärkeää ja hän pitikin heihin yhteyttä aina viimeisiin vuosiinsa asti.
Kuten alussa jo totesin, isällä on ollut upea ja rikas elämä. Tällaisen elämän taipaleen edessä pitää olla nöyrä ja kiitollinen, mutta toisaalta voimme olla perustellusti ylpeitä ja onnellisia isän elämästä. Isä ehti kantaa suurta vastuuta työelämässä ja yhteiskunnassa yleisemminkin, mutta ennen kaikkea isä huolehti omasta perheestään loppuun asti.
Vuosien saatossa isälle tärkeä vuotuinen tapahtuma oli Sotaveteraanien kirkkojuhla täällä Ristin Kirkossa. Viimeiseen sotaveteraanien kirkkojuhlaan isä osallistui lokakuussa 2009. Isä oli valinnut kirkkojuhlan tunnukseksi roomalaisen filosofin ja valtiomiehen Ciceron lausuman: ”Ihmisen tulee muistaa, ettei hän ole syntynyt ainoastaan itseään vaan, myös isänmaataan ja läheisiään varten”. Minusta isä noudatti elämänsä aikana esimerkillisesti tätä ohjetta.