Läheisen poismeno jättää aina voimakkaan haikeuden ja tyhjyyden tunteen. Tunne on erityisen suuri silloin, kun kyse on ihmisestä, joka on ollut vahvasti läsnä omassa elämässä yli puoli vuosisataa. Ja kun kyseinen ihminen on ollut monella tavoin iso. Niin iso, että sen huomasivat lapsenlapsetkin ja alkoivat kutsua häntä isoisän sijasta isoksi.
Matti selosti äsken isän saavutuksia urallaan. Hän oli menestyvä yritysjohtaja, muttei aivan samassa mielessä kuin yleensä ajatellaan. Lahden Keskinäinen Puhelinyhdistys ei ollut tavanomainen yritys. Se oli puhelimen tarvitsijoiden perustama yhdistys, jonka tarkoituksena ei ollut tuottaa voittoa vaan tiettyä palvelua omakustannushintaan. Yhdistys perustettiin aikanaan nimenomaan siksi, ettei tarvitsisi maksaa ”voitto-osinkoja” Orimattilan Telefoniosakeyhtiölle. Siinäkin mielessä LPY oli omalaatuisensa, että varsinaisia kilpailijoita ei ollut: sillä oli täydellinen monopoli puhelinpalvelujen myyntiin toimialueellaan.
Kuitenkin LPY ja isä sen johtajana pyrkivät aina vain ylemmäs. Aluetta laajennettiin mutta ennen kaikkea teknologiaa muutettiin koko ajan edistyneemmäksi. Isä oli yksi noista arkiympäristömme vallankumoukselliseen muuttamiseen suuren panoksen antaneista insinööreistä ja johtajista, joille teknologian kehittämien oli aatteellinen tehtävä. Hänellä niin kuin monella hänen kollegallaan teknologinen vallankumoustoiminta ei liittynyt henkilökohtaisen tai yhtiön voiton tavoitteluun vaan tapahtui usein talouden kustannuksella.
Tässä vaikeassa toiminnassa hyvän aatteellisen tuen isälle antoi vapaamuurarius. Vapaamuurareilla on alusta alkaen ollut keskeinen sija teknologian kehittämisessä ja teknologia-aatteen levittämisessä. Veljeskunnat perustivat joka puolella Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa ensimmäiset teknologian kehittämiseen ja levittämiseen keskittyneet seurat. Vapaamuurarit perustivat myös ensimmäiset insinööriopistot ja insinööriliitot.
Isäni oli aikanaan näkyvimpiä talousmiehiä Lahden seudulla. Mutta hänellä, kuten useimmilla miehillä, oli toinen näkymätön talousrooli. Hän oli yksi kahdesta tärkeästä ihmisestä laajassa kotitaloudessa, jossa tuotettiin ympäri vuorokauden hoivaa ja ruokaa neljälle pienelle lapselle sekä huolehdittiin myös kahden aikuisen tarpeista. 1950-luvun karuissa olosuhteissa tämä vaati suuria ponnistuksia. Välillä oli palkattava lisätyövoimaa äitiä auttamaan. Ilta- ja viikonloppuleikittämisen ohella isän keskeinen rooli oli hankkia tähän talouteen ulkopuolista rahoitusta. Isän suurimpia kannustimia työskennellessään LPY:n johtajana oli luoda kotitaloudelle hyvät toimintaedellytykset.
Mutta kun kotitalous oli hyvissä kantimissa ja kun eläkepäivien koittaessa puhelintoimen kehittäminen voitiin jättää muille, isälle tuli mahdolliseksi kohdistaa tarmonsa ja kykynsä uusille aloille. Isän elämään – kuten monien muidenkin samassa elämänvaiheessa olevien – ilmaantui kangastuksia siitä, mitä se olisi voinut olla toisissa olosuhteissa ja toisena aikakautena. Isän aika alkoi mennä yhä enemmän järjestötoimintaan. Sotaveteraanit ja muu hänen ikäpolvelleen ominainen toiminta haukkasi siitä leijonanosan. Mutta toiminnan sisältö olisi voinut olla muutakin.
Lähes täsmälleen 25 vuotta sitten aikana, joka muistutti kovasti tätä hetkeä, minulla oli yllättävä keskustelu isäni kanssa. Myös silloin oli hiljattain sattunut suuri ydinvoimalaonnettomuus. Olin itse tuolloin vahvasti mukana ydinvoimanvastaisessa liikkeessä. Monien erimielisyyksien jälkeen isä oli nyt valmis tarkistamaan näkemyksiään ja luopumaan kollegojensa rikkumattomasta teknologiauskosta. Isä ilmoitti, että hän voisi ryhtyä organisoimaan ydinvoimanvastaista liikettä. Mietin isän ehdotusta moneen otteeseen, muttemme valitettavasti koskaan palanneet siihen. Jos tapahtumien kulku olisi ollut toinen, tiedotusvälineet voisivat nyt haastatella ”Insinöörit ydinvoimaa vastaan” tai ”Eläkeläiset energiavaihtoehtojen puolesta” -järjestöjen edustajia ja muistella samalla niiden perustajaa Olavi Tammilehtoa.